Identiteettikriisi

Olen tässä viime viikkoina pohtinut syytä outoon olooni. Olen ollut allapäin siitä etten ole saanut oikeen mitään aikaiseksi. Tai lähinnä siitä, että minusta tuntuu koko ajan siltä että pitäisi saada jotain aikaan, mutta aika ja voimat eivät vauva-arjen pyörittämiseen lisäksi riitä kovin moneen lisäaktiviteettin. Joka paikassa sanotaan, että oman jaksamisen vuoksi on esimerkiksi ok olla tekemättä kotitöitä niin paljon, mutta niiden tekemättä jättäminen vain pahentaa oloani siitä, etten tee mitään. Tuntuu, että juuri oli joulu ja nyt lähennellään jo vappua enkä ole edes huomannut ajan kulua. 

Pohdittuani oikein kunnolla näitä saamattomuuden tunteita tajusin että kärsin varmaan jonkin sortin identiteettikriisistä. Äitinä en enää joka päivä ole sitä mitä haluan olla, vaan sitä mitä minun pitää olla. Kaikki ominaisuuteni ja päivän aikana tekemäni asiat riippuvat siitä, mitä tuo pieni ihminen tarvitsee. Enkä tarkoita sitä, ettenkö haluaisi olla äiti. Sehän on maailman parasta. Mutta kun vauva syntyy, tullaan hyvin lyhyessä ajassa siitä tilanteesta, jossa voin pohtia haluanko tänään laittaa hiukseni vai nukkua hieman pidempään, tilanteeseen, jossa kumpikaan ei ole enää mahdollista ja tuosta asiasta päättää joku muu kuin sinä itse. Ehkä oman lisämausteensa tähän ongelmaan on ainakin omalta osaltani tuonut se, että asia tuntuu koskettavan parisuhteemme toista osapuolta huomattavasti enemmän kuin toista.  

Kävin muutama viikko sitten laittamassa ripsien pidennykset. Pohdin pitkään niiden laittamista, mutta päätin lopulta kuitenkin tehdä sen. Koin hieman huonoa omatuntoa siitä, että se, etten ehdi meikata aamulla tuntuu niin pahalta, että haluan maksaa siitä että voin kotona näyttää joka päivä siltä kuin minulla olisi ripsiväriä. Minusta tuntuu tällä hetkellä myös pahalta se, etten voi käyttää sellaisia vaatteita kun haluaisin, koska joutuisin aina riisumaan kaikki ennen kuin alan imettää. Samaan aikaan näiden ajatusten kanssa koen olevani todella turhamainen, kun valitan jatkuvasti ulkonäöstäni. Eikä kyse oikeastaan edes pohjimmiltaan ole ulkonäöstä tai siitä että koko ajan pitäisi olla meikattu, enkä missään nimessä edes harkitsisi imetyksen lopettamista hankalan pukeutumisen takia. Tuntuu, että minulla vain on kova tarve taistella sitä vastaan, että kadotan sellaisen minäni, joka olin ennen tytön syntymää. 

Ennen kun tulin raskaaksi mietin, etten halua muuttua ihmiseksi joka ei osaa puhua muusta kuin omista lapsistaan. Haluan, että puhun ystävieni kanssa edelleen kaikista niistä asioista, joista puhuimme ennen lapsia. Ajattelin, etten halua yhdenkään ystävyyssuhteet kariutuvan siihen, että muutuin äidiksi tulon myötä. Myös ulkonäön ja parisuhteen osalta tämä identiteettikriisi valtasi minut jo raskausaikana. Kerroin miehelleni olevani huolissaan siitä, että hän alkaa nähdä minut äitinä, eikä enää vaimona. Olen harvoin kovin epävarma itsestäni, mutta nyt äitiysloman aikana olen huomannut, että sellaisten "omien juttujen" puute on saanut minut vainoharhaiseksi. Meillä on aina mieheni kanssa ollut omat työt, ystävät ja harrastukset, mutta nyt kun itsellä on niille kovin vähän aikaa, minusta tuntuu, että olen jotenkin riippuvainen miehestäni tavalla, joka on minulle vieras. Onhan hän useina päivinä ainut aikuinen ihminen, kenen kanssa juttelen kasvotusten. 

Välillä yritän miettiä, että eikö lapsen hoitaminen ja hänestä huolehtiminen ole jo melko suuri aikaansaannos? Miksi ihmeessä tunnen välillä jopa kateutta töissäkäyviä ihmisiä kohtaan, kun itse teen kovasti töitä kasvattattaakseni lapseni? Miksi se, etten ehdi käymään salilla tuntuu nyt ärsyttävältä, vaikken ole koskaan edes pitänyt salilla käymisestä? Koska minusta ei tunnu minulta. Onhan tämä tilanne kaikin puolin vieras, en ole ennen ollut äiti. En ole ennen joutunut asettamaan omia asioitani täysin toissijaiseksi ollakseni koko ajan läsnä jollekin toiselle. Sekin vaatii opettelua. Olen kuitenkin joka päivä älyttömän onnellinen siitä, että oman ajan puutteesta huolimatta saan olla jollekin juuri se, mitä hän tarvitsee.