Sitten minusta tuli äiti

Olin pari viikkoa sitten kirjoittamassa Fazerille tulenkatkuista palautetta siitä, että ostamastani, heidän valmistamastaan leivästä löytyi kivi. Mieheni tutkaili kiveä ja sanoi että kyseessä on varmasti jonkun hampaan paikka. Vielä pahempaa kuin kivi, vielä äkäisempi palaute. Onneksi en tuota palautetta ehtinyt lähettämään, sillä vähän ajan päästä selvisi, että kyseessä oli puolet omasta hampaastani. Ei sittenkään leipurin hampaasta.  Ensinnäkin, olin yllättynyt että minulla oli vielä noita hopeanvärisiä amalgaamipaikkoja. Toiseksi, hammas pitäisi korjata melko pian koska ainakin oman tuntumani mukaan siitä puuttuu lähes puolet. Aloin pohtimaan, koska minulla olisi ensimmäinen mahdollisuus mennä hammaslääkäriin. Kun miehen säännöllisen epäsäännölliset työt otettiin huomioon. lopputulos oli, että ehkä kolmen viikon päästä, jos saan ilta-ajan. Mahtavaa. Aloin käymään läpi muita hoitovaihtoehtoja. Omat vanhempani asuvat lähes 400 kilometrin päässä, kuten myös kaikki kummit. Ei ehkä

Lähde: burpple.com Viime viikolla kirjoitin blogissa siitä, kuinka olemme alkaneet liikkua ja matkustaa yhä enemmän vauvan kanssa. Mökillä ja sukulaisten luona käyminen on alkanut tuntua jo luontevalta, ja autossakin vauva viihtyy oikein hyvin kunhan muistaa pitkällä matkalla pitää riittävästi taukoja. Huomaan kuitenkin edelleen stressaavani käyntejämme julkisilla paikoilla, esimerkiksi kaupassa tai ostoskeskuksessa, puhumattakaan siitä että menisimme lounaalle tai kahvilaan. Huomaan, että minun täytyy aina etukäteen miettiä, missä on mahdollista vaihtaa vaippa, tai syöttää, sillä julki-imetys tuntuu ainakin vielä vieraalta ajatukselta. Koko perheen voimin tehdyt vierailut esimerkiksi ostoskeskukseen sujuvat yleensä oikein hyvin, mutta jo ajatus kahdestaan lähtemisestä aiheuttaa pienen kylmän hien. Olen tuntenut huonoa omatuntoa siitä, että en kovin paljon käy vauvan kanssa muualla kuin vaunulenkeillä ja silloin tällöin ystävien luona kylässä, mutta nyt olen alkanut miettimään, et

Huh, tuntuu että olemme olleet viime aikoina niin paljon poissa kotoa, että viimeisimmästä blogikirjoituksestakin on jo viikko! Nyt kun tytöllä alkaa olla ikää jo kolmisen kuukautta, olemme uskaltautuneet matkustamaan vauvan kanssa myös hieman pidemmän matkan päähän kotoa. Ihan kotimaassa siis kuitenkin. Kävimme ensimmäistä kertaa kauempana sukulaisten luona tytön ollessa kolmen viikon ikäinen, mutta tuolloin reissu meni lähinnä minun panikoidessa sitä, että koska tyttö hermostuu tai hänellä on nälkä. Enkä missään nimessä olisi suostunut jäämään yöksi minnekään pois kotoa! Olin alussa jopa hieman hämmentynyt siitä miten epävarmalta minusta tuntui lähteä tytön kanssa edes lähikauppaan kävellen vaunujen kanssa. Olin jotenkin totaalisen kauhuissani ajatuksesta että joudun kesken matkan tilanteeseen, että tyttö raivoaa vaunuissa ja olen keskellä kauppaa kykenemätön tekemään asialle mitään. Aluksi olin myös melko epävarma imetyksen kanssa, joten aika paljon tuli mietittyä että missä voi ta

 Kuva: Joonas Koponen/ Valokuvaamo Spottikuva Sain pari viikkoa sitten soiton sairaalan synnytyspelkopolilta, jossa kävin juttelemassa muutama viikko ennen synnytystä. Puhelun tarkoituksena oli mahdollistaa minulle synnytyksen läpikäyminen siinä tapauksessa, että joku asia jäi mietityttämään. Kovin pitkää tästä puhelusta ei tullut, sillä synnytys meni todella hyvin ja oli minulle erittäin positiivinen kokemus verrattuna siihen mitä pelkäsin sen olevan! Puhelun jälkeen aloin kuitenkin muistelemaan raskausaikaa ja sitä, kun synnytys oli vielä edessäpäin. On aivan uskomatonta, että vaikka tyttö ei ole edes kolmea kuukautta, en muista enää yhtään millaista ison mahan kanssa touhuaminen oli. Jännittävää miten nopeasti sitä voikaan unohtaa tuon tunteen. Raskausaikana tuli otettua kuviakin todella vähän. Onneksi kävimme noin kuukausi ennen laskettua aikaa valokuvaamossa raskausajan kuvissa, joten niistä jäi mukavat muistot siitä millainen tuo valtava pallomaha olikaan! Vaikka muist

Meillä on viime viikkoina ollut haasteita tytön syömisen kanssa. Imetystaipaleemme lähti todella hienosti käyntiin, eikä tutin käyttö tai satunnainen ruokinta pullolla aiheuttaneet mitään ongelmia imurefleksiin tai -otteeseen. Pääsimmekin täysimetyksellä noin kaksi kuukautta sujuvasti eteenpäin. Nyt tähän on kuitenkin tullut haasteita. Kerroin neuvolassa että olimme antaneet tytölle satunnaisesti lisäruokaa pullosta, kun hän oli ollut joinain päivinä kovin itkuinen ja lisäruokinta tuntui tuovan tähän helpotusta. Neuvolassa kannustettiin ja sanottiin että tytölle on tullut pituutta niin hurjasti, että lisämaitoa voi huoletta antaa jos tyttö vaikuttaa imetyksen jälkeen edelleen nälkäiseltä. Tartuimmekin neuvoon aika hanakasti, ja siitä eteenpäin tyttö on saanut joka päivä muutaman kerran imetyksen ohella myös korviketta. Nyt kuitenkin viime päivinä on tuntunut, että imetys ei pidä tytön nälkää enää yhtään. Viimeistään puolen tunnin kuluttua imetyksestä tyttö huutaa nälkää, ja tätä rumba

Olen tässä viime viikkoina pohtinut syytä outoon olooni. Olen ollut allapäin siitä etten ole saanut oikeen mitään aikaiseksi. Tai lähinnä siitä, että minusta tuntuu koko ajan siltä että pitäisi saada jotain aikaan, mutta aika ja voimat eivät vauva-arjen pyörittämiseen lisäksi riitä kovin moneen lisäaktiviteettin. Joka paikassa sanotaan, että oman jaksamisen vuoksi on esimerkiksi ok olla tekemättä kotitöitä niin paljon, mutta niiden tekemättä jättäminen vain pahentaa oloani siitä, etten tee mitään. Tuntuu, että juuri oli joulu ja nyt lähennellään jo vappua enkä ole edes huomannut ajan kulua.  Pohdittuani oikein kunnolla näitä saamattomuuden tunteita tajusin että kärsin varmaan jonkin sortin identiteettikriisistä. Äitinä en enää joka päivä ole sitä mitä haluan olla, vaan sitä mitä minun pitää olla. Kaikki ominaisuuteni ja päivän aikana tekemäni asiat riippuvat siitä, mitä tuo pieni ihminen tarvitsee. Enkä tarkoita sitä, ettenkö haluaisi olla äiti. Sehän on maailman parasta. Mutta ku