Tieni savolaiseksi

Kun tapasin nykyisen aviomieheni vuonna 2011, oli alusta asti selvää että hänen olisi muutettava työn perässä. Ja todennäköisesti melko kauas sen hetkisestä asunpaikastamme. Ennen tapaamistamme olin asunut Helsingissä jo useiden vuosien ajan, ja sinnekin olin muuttanut noin puolen tunnin ajomatkan päästä. En kuitenkaan ollut ikinä ajatellut olevani kovin juurtunut sen hetkiseen asuinpaikkaani, joten ajatus muutosta ei tuolloin vaivannut minua kovinkaan paljon. Olin ehkä jopa ajatellut kasvattavani lapset jossain muualla. Enemmän minua harmitti se, että opiskelujen ja töiden takia meillä oli edessämme usean vuoden asuminen eri paikkakunnilla. Noina vuosina meillä oli koko ajan yhteinen asunto, ja toinen kävi aina viikot toisessa kaupungissa ja tuli viikonlopuksi yhteiseen kotiimme.

Aluksi tämä yhteinen asunto sijaitsi useita vuosia Helsingissä, jossa itse opiskelin ja mieheni kävi useiden satojen kilometrien päässä ajaen aina viikonlopuksi kotiin. Kun mieheni sai tietää että yhdessä kaupungissa, nykyisessä kotikaupungissamme, vietettäisiin todennäköisesti pidempi tovi, ostimme asunnon sieltä. Nyt oli minun vuoroni hoitaa opiskelut loppuun niin, että asuin tuon ajan vielä Helsingissä ja matkasin viikonloppuisin satojen kilometrien matkan. Kun vihdoin sain opintoni päätökseen, olin todella huojentunut kun tuo vuosien ajan jatkunut matkustaminen ja erilläänolo loppuu! Muutamia kuukausin ennen muuttoa päähäni oli kuitenkin alkanut putkahdella ajatuksia siitä, ettei kaupungin vaihtamisesta välttämättä sittenkään tulisi niin ruusuista kuin olin ajatellut.

Aika pian kävi selväksi ettei tältä paikkakunnalta kovin todennäköisesti löytyisi minulle töitä. Olin tiedostanut asian jo kun ensimmäisen kerran kuulin muuttokohteemme, mutta vielä tuolloin ajattelin että kyllä hyvälle työntekijälle aina töitä löytyy. Olin väärässä. Muutaman kuukauden työttömyyden jälkeen asia alkoi vaivaamaan minua todenteolla. Kävimme useammankin keskustelun siitä, kuinka olin mieheni takia hylännyt oman urani ja muuttanut todella kauas ystävistäni ja kaikesta tutusta. Kuinka hänen takiaan olin nyt työttömänä ja yksinäinen vieraassa kaupungissa. Ymmärsin kuitenkin koko ajan, että asiahan ei oikeastaan ole millään tavalla hänen syynsä. Olin tiennyt mitä tuleman pitää, ja valmistautunut siihen useita vuosia. Silti viettäessäni työttömyyspäiviä uudessa asunnossamme mietin, etten olisi ikinä uskonut muuton olevan niin vaikeaa. 

Alkuun uusi kaupunki tuntui melko vieraalta, ja jo savon murre tuotti minulle haasteita. Sain lopulta töitä määräajaksi siedettävän ajomatkan päästä, vaikka tuostakin ajelusta kertyi kilometrejä niin, että veronpalautuspäivä oli kerrankin iloinen yllätys. Teen työtä, joka on melko asiakaspalvelupainoitteista, ja eräänkin kerran kasvoiltani varmasti paistoi täydellinen ymmärryksen puute kun yritimme asiakkaiden löytää keskusteluun yhteistä kieltä. Sain kuitenkin melko nopeasti jutun juonesta kiinni, ja nyt olenkin jo melko sujuva tämän murteen kuuntelija. Muutkin paikalliset tavat alkavat näin muutaman vuoden jälkeen tuntua jo ihan hallittavilta. Paitsi se, ettei täältä löydy sunnuntaibrunssia.

Vaikka oma kapinointini uutta kaupunkia kohtaan on varmasti jarruttanut sopeutumista tänne, olen onnistunut haalimaan itselleni täältä myös hyviä ystäviä. Olen pohdinnoissani tullut siihen tulokseen, että muutoksen ongelmana tuskin on jokin tietty kaupunki, vaan ennemminkin voimattomuus tehdä tästä kaupungista se sama tuttu ja turvallinen kotikaupunki, mitä Helsinki minulle oli. Täysin samanlaisen tukiverkoston luominen tänne vie aikaa, enkä ole varma onko se koskaan edes mahdollista. Vaikka edelleen on päiviä, jolloin en toivo mitään niin paljon kun että voisimme pakata laukut ja muuttaa takaisin, uskon, että tälläkin paikalla voi olla perheellemme paljon annettavaa. Ehkä äitiysloma tuo tähänkin uusia tuulia, ja jopa tälläinen varautunut ihminen uskaltaa lähteä vaikkapa mammakerhoon tapaamaan uusia ihmisiä!