Raskautumisen sietämätön vaikeus

Ajattelin kirjoittaa postauksen aiheesta, joka on arkipäivää hyvin monelle pariskunnalle, myös meille. Itselleni raskaaksi tuleminen ei ollut sietämättömän vaikeaa. Ei missään nimessä. Mutta siltä se tuntui. Se tuntui siltä jo useita vuosia sitten, kun lääkärin vastaanotolla sain kuulla, ettei kannata yrittää tulla raskaaksi ilman hedelmöityshoitoja. Tai aina kannattaa yrittää, mutta lääkärini piti mahdollisuuksia melko pieninä. Tuolloin sain kuulla kärsiväni hyvin yleisestä vaivasta nimeltä PCOS.

PCOS eli munasarjojen monirakkulaoireyhtymä on melko yleinen, ja joidenkin arvioiden mukaan jopa 15% naisista kärsii siitä. Minulle lääkäri aikanaan selitti, että monirakkulaisissa munasarjoissa on paljon ns varhaisrakkuloita, jolloin keho ei "osaa valita" mikä noista rakkuloista alkaisi kasvaa, ja tästä syystä munasolu ei kypsy ja ovulaatiota ei tapahdu. Tai tapahtuu hyvin harvoin. Tästä syystä myös kuukautiset ovat usein hyvin epäsäännölliset, tai puuttuvat kokonaan. Itselläni kuukautiset saattoivat tulla ehkä neljä kertaa vuodessa, joten on selvää että kovin monta mahdollisuutta raskauteen ei vuodessa ollut. Pian diagnoosin jälkeen päätimme, että koska mahdollisuutemme eivät ole liian hyvät, lapsi saa tulla jos on tullakseen. Asuimme tuolloin vielä eri paikkakunnilla, joten hoitoihin emme vielä halunneet lähteä. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut useaan vuoteen, ja kun vihdoin muutimme samalle paikkakunnalle pysyvästi, päätimme aloittaa hoidot. Valitsimme paikkakunnan ainoan yksityisen klinikan. Olisimme varmasti päässeet myös julkiselle puolelle, mutta halusin asioiden etenevän nopeasti. Halusin myös, että saamme itse vaikuttaa vastaanottoaikohin, jotta saisimme ne sovitettua töiden kanssa eikä tarvitse töissä selitellä miksi on jatkuvasti menossa lääkäriin. Tällaisista asioista kun harvoin puhutaan kovin avoimesti omalle esimiehelle.

Kävimme ensin ns aloituskäynnillä, jossa varmistettiin ettei meillä ole muita asiaa hankaloittavia tekijöitä. Mitään muuta PCOS:n lisäksi ei löytynyt, ja hoitosuunnitelma tehtiin tämän mukaan. Sain Letrozol-nimistä lääkettä, aluksi hyvin pienellä annoksella. Lääkkeen oli tarkoitus boostata kehon omaa estrogeenin tuotantoa niin, että yksi rakkula alkaisi kasvaa ja kypsyä. Kun menin ensimmäisen Letrozol-kierron jälkeen seurantaultraan jossa lääkkeen tuloksia tutkittiin, sain kokea melkoisen pettymyksen, sillä mitään ei ollut tapahtunut. Vielä suurempi pettymys oli se, että lääkäri totesi minulle että mennään nyt muutama kuukausi näin ja katsotaan tapahtuuko mitään. En voinut ymmärtää, miksi lääkkeen annosta ei nostettu, kun kerta söin sitä aivan pienimmällä mahdollisella annoksella ja se ei ollut tuottanut vastetta!? Viikon jälkeen otin klinikalle yhteyttä uudestaan, ja ilmaisin pettymykseni. Annosta onneksi päätettiin nostaa ja katsoa seuraavassa ultrassa miten se oli vaikuttanut. 

Kun menin seuraavaan ultraan, tulos oli huomattavasti parempi. Munarakkula oli kypsynyt. Samalla käynnillä minulle tehtiin munanjohdinten aukiolotutkimus. Olin järkyttynyt, sillä en ollut ollenkaan valmistautunut siihen että mitäs jos ne eivät olekaan auki, ja lääkäri toteaa minulle etten voikaan ollenkaan tulla raskaaksi? Olen myös lukenut keskustelupalstoilta, että toimenpide on ollut joillain todella kivulias, joten se jännitti senkin takia. Lääkäri kuitenkin selitti minulle ettei tutkimuksen lykkäämisessä ole järkeä, sillä pahimmassa tapauksessa se vain viivästyttää oikean hoidon saamista. Tutkimus tehtiin, eikä siinä löytynyt mitään poikkeavaa. Mukavaltahan se ei tuntunut, mutta ei sitä olisi tarvinnut kivun takia niin kovasti jännittää! Tällä kertaa sain mukaani myös Pregnyl-nimisen pistoksen, jonka tarkoitus on varmistaa munasolun irtoaminen sekä Lugesteron tukilääkkeen, joka auttaisi mahdollisesti hedelmöittynyttä munasolua kiinnittymään kohtuun. Olin melko kauhuissani tuosta pistämisestä, mutta onneksi mieheni suostui toimimaan piikittäjänä. Tämä hoitokerta tuottikin meillä tulosta, ja kahden viikon kuluttua tein elämäni ensimmäisen positiivisen raskaustestin. Iloa ei valitettavasti jatkunut kauaa, sillä tuo raskaus meni kesken jo rv 6.

Keskenmenon jälkeen jatkoimme samojen läkkeiden avittamana yritystä. Kävin aina kierropäivän 12 tienoilla seurantaultrassa. Lääkkeet toimivat minulle useiden kuukausien ajan todella hyvin ja ultrassa löytyi aina vähintään yksi kypsynyt solu, kunnes yhtenä kertana ei ollut tapahtunutkaan mitään. Rakkulat eivät olleet kasvaneet ollenkaan. Olin murtunut. Mielessäni pyöri vain, että millä sitten jatketaan? Vaikka olimme selvinneet siihen asti todella lievillä lääkkeillä, päässäni pyöri ajatuksia siitä, että aina kun otetaan käyttöön järeämmät aseet, mennään aina lähemmäs sitä hetkeä jolloin kokeillaan ns viimeistä vaihtoehtoa. Mitä jos se viimeinenkään vaihtoehto ei tuota tulosta? Lääkäri pohti pitkään, että annetaanko tämän kierron vain mennä ohitse vai yritetäänkö jo tähän kiertoon pistoshoitoa, melko uutta lääkettä nimeltä Bemfola. Itse olin valmis kokeilemaan tuota. Lääkettä pistettiin kolmena peräkkäisenä päivänä, jonka jälkeen tehtiin uusi seurantaultra. 

Tuossa seurannassa kaikki näyttikin jo paremmalta. Yksi selvästi kypsynyt munasolu. Sovittiin Pregnylin piikitys ja Lugesteronin aloituspäivä. Olin silti melko huolissani siitä että kierto oli jo venynyt aika pitkäksi, mutta totta kai joka kierrossa kannatti yrittää kun mahdollisuus oli. Ja hyvä niin, sillä tuosta kierrosta meitä onnisti ja siitä yhdeksän kuukauden päästä tyttäremme saapui maailmaan.

Kun aikanaan sain tietää kärsiväni PCOS:ta, kerroin siitä ainoastaan parille läheisimmälle ihmiselle. Aihe tuntui henkilökohtaiselta ja sen verran intiimiltä, että ajattelin ettei kovin moni varmasti halua keskustella kanssani tällaisesta ongelmasta. Samalla tunsin itseni kuitenkin melko yksinäiseksi asian kanssa, ja aina kun joku tuttuni ilmoitti vauvauutisesta niin mietin, että miksi kaikki muut saavat vauvan kun haluavat ja meidän pitää pohtia sitä vaihtoehtoa että emme välttämättä saa ikinä. Myöhemmin olen toki tajunnut että eihän asia suinkaan ole niin. Mitä enemmän olen uskaltanut puhua asiasta, sitä enemmän olen huomanut miten yleisestä vaivasta on kyse, ja miten monet parit syystä tai toisesta kärsivät erinäisistä ongelmista lastensaannin yhteydessä. Kyselyt lasten hankkimisesta ovat myös alkaneet särähtää korvaani yhä enemmän, sillä olen ymmärtänyt miten kurjalta sana hankkiminen voi kuulostaa, kun tuntuu että niin moneen perheeseen niitä ei noin vain hankita. En toivo kenellekään ongelmia lastensaannissa, mutta on silti ollut huojentavaa huomata ettei ole asian kanssa yksin, On hienoa myös kuulla tarinoita, joissa hedelmöityshoidot ovat tuottaneet sen toivotun lopputuloksen. Joskus jopa todella pitkän ajan jälkeen. Tällaiset kokemuksen auttoivat iseäni hoitojen aikana, kun väkisinkin välillä tuli pelko siitä että mikään ei onnistu. Onneksi nykyään tuntuu, että ihmiset ovat alkaneet puhua näistäkin asioista hieman avoimemmin. Uskon ja toivon, että omien kokemusten jakaminen auttaa paljon niitä, jotka kokevat kamppailevansa yksin näiden asioiden kanssa!